Surua (ja iloa)

Ehkä turhaan, ehkä ei, en tiedä. Ehkä pitäisi olla ehdottoman varma siitä, mitä itse haluaa. Miten voisi olla? Eivät ne asiat mene aina 100% suunnitellusti kuitenkaan. Tämä ei ole minun vahvinta alaani. Tarvis jostain vähän tsemppiä. Taipumukseni murehtia ja surra asioita etukäteen on varsin ärsyttävä ja kuluttava. Elämässä on ollut niin paljon muutoksia, ja aina olen sopeutunut, kerta toisensa perään. Aloittanut uudestaan, uudessa kaupungissa, uudessa elämässä, uudessa roolissa. Enää en jaksaisi tuommoista. Haluaisin nyt juurtua tähän ja tässä, ja tavallaan olen juurtunutkin, siksi kai se mahdollinen muutos satuttaakin. Vaikka olisikin muutos parempaan. Ennen kaikkea olen väsynyt murehtimiseen, mutta siltä ei täysin voine välttyä missään elämän vaiheessa.

Toisaalta, tämä vuodenaika on aina hieman alakuloista. Syksyllä aina alkaa alusta, uusi mahdollisuus ja uudet haasteet. Nyt pitäisi jaksaa jatkaa niiden kanssa, jotka on jo aloitettu. Jaksaa uskoa itseen, toisiin, omiin kykyihin saattaa asiat loppuun, ei liian kiireellä vaan juuri sopivassa tahdissa. Ja se on ihan mahdollista. Silti se ahdistaa, väsyttää. Elän täyteaikaa, aikaa odotellessa miten oikeasti käy. Tuhlaan ajan murehtimiseen, vaikka voisin viettää sen iloiten siitä, mitä minulla on. Ehkä voisin koittaa odotellessani vaikuttaa niihin asioihin, joihin itse voin. Senpä teen.