Surua (ja iloa)

Ehkä turhaan, ehkä ei, en tiedä. Ehkä pitäisi olla ehdottoman varma siitä, mitä itse haluaa. Miten voisi olla? Eivät ne asiat mene aina 100% suunnitellusti kuitenkaan. Tämä ei ole minun vahvinta alaani. Tarvis jostain vähän tsemppiä. Taipumukseni murehtia ja surra asioita etukäteen on varsin ärsyttävä ja kuluttava. Elämässä on ollut niin paljon muutoksia, ja aina olen sopeutunut, kerta toisensa perään. Aloittanut uudestaan, uudessa kaupungissa, uudessa elämässä, uudessa roolissa. Enää en jaksaisi tuommoista. Haluaisin nyt juurtua tähän ja tässä, ja tavallaan olen juurtunutkin, siksi kai se mahdollinen muutos satuttaakin. Vaikka olisikin muutos parempaan. Ennen kaikkea olen väsynyt murehtimiseen, mutta siltä ei täysin voine välttyä missään elämän vaiheessa.

Toisaalta, tämä vuodenaika on aina hieman alakuloista. Syksyllä aina alkaa alusta, uusi mahdollisuus ja uudet haasteet. Nyt pitäisi jaksaa jatkaa niiden kanssa, jotka on jo aloitettu. Jaksaa uskoa itseen, toisiin, omiin kykyihin saattaa asiat loppuun, ei liian kiireellä vaan juuri sopivassa tahdissa. Ja se on ihan mahdollista. Silti se ahdistaa, väsyttää. Elän täyteaikaa, aikaa odotellessa miten oikeasti käy. Tuhlaan ajan murehtimiseen, vaikka voisin viettää sen iloiten siitä, mitä minulla on. Ehkä voisin koittaa odotellessani vaikuttaa niihin asioihin, joihin itse voin. Senpä teen.

Le(o)ntoon lähdössä

Niin, lähdemme äiti-lapsi -reissulle Lontooseen huomenna. Pyykkäystä, vaikka onneksi asunnossa on pesukone ja kuivuri. Alustavaa pakkausta, eipä enää ihmeempää stressiä mistään, kerrankin kaikki matkadokumentit on ajoissa selvillä, tallella ja valideja. Toki kun Enkuissa on talvi myös, päässä majailee ajatus siitä, että samalla rahalla olisi saanut reissun jonnekin lämpimään, mutta ei nyt juututa siihen. Lontoo on yksi suosikkikaupungeistani, ja on ihanaa päästä näyttämään muksulle sen ihmeitä. Oikeastaan kaksi kertaa onkin käynyt siellä jo, eka massuvauvana ja sitten puolivuotiaana. Joten kumpaakaan ei lasketa. Paikan päällä on juuri koululaisten talviloma, joten puuhaa lapsille riittää, mutta jänskäämme hieman myös kuinka ruuhkaisia museot yms ovat.

Tarkoitus on ottaa aika rennosti. Itse olen matkailijana enemmänkin chillailija, hengaan paikasta toiseen ilman sen suurempia suunnitelmia. Joskus ne vähätkin jää toteuttamatta, mutta ainakin voin sanoa tutustuneeni paikalliseen elämänmenoon rauhassa. Syöminen on tietty yksi reissun kohokohtia. Kiplingin jamtartseja on kova ikävä, vaikka ehkä saatan jotain muutakin maistaa! ;-) Reissuun lähdetään neljän muun tyypin kanssa, sekin tietty vähän jänskää kuinka sopuisina pysymme viikon saman katon alla, mutta onneksi 3/4 tyypeistä on sen verran tuttuja että on yhtä jos toista koettu yhdessä, joten luulisin sovun säilyvän<3 Ja talossa on kaksi kerrosta, joten emme ole kuin sillit purkissa kuitenkaan.

Nyt jotain syötävää, muksu kaverinsa synttäreille ja ilta sitten rauhassa reissuvalmisteluja. Tukkoinen olo mulla on edelleen, mutta ehkä Duact ja keraamiset lentokorvatulpat auttaa sen verran, ettei ainakaan itku tule.. Näihin kuviin ja tunnelmiin ;-) Eiqu, ihana lähtee, oon vaan edelleen niin arjessa kiinni ettei vielä osaa irrota, sama se oli viime reissunkin kanssa, koneessa sitten jää tän maan ja kaupungin pölyt ja stressi taakse. Ja koska vahingossa varattiin matka viikkoa ENNEN hiihtolomaa, on meillä sitten tavallaan kaksi viikkoa lomaa, mikä nyt ehkä ei sitten ihan niin kamala vahinko olekaan :P